Tässä siis nyt se ensimmäinen osa sitä stooria..

1. New life


24. 1. 2010
Sain tänään ollessani facebookissa ennustuksen huomiselle,kun tein sen testin, “Mitä sinulle tapahtuu huomenna?” ja sain siitä vastaukseksi; suurin haaveesi käy toteen.
No, laitonpa sitten läpällä siihen kommentiksi, että ‘tuleeks musta kivi?’.


29.1.
Niin, no kävihän se sitten toteen. Vaikka kukapa olisi uskonut moista? Minä en ainakaan.
En ollut koko tänä viikkona koulussa lukuun ottamatta maanantaita, mutten tahtoisi ajatella, miksi…

Lähdin maanantaiaamuna kouluun kävellen, koska näin talvella pyöräni ei toimi kunnolla paksuissa lumihangissa ja toisesta pyörästäni meni viime kesällä vaihteet rikki, niin, ettei sillä voi ajaa kuin ykkösvaihdetta.
Kävellessäni kouluun joku tavallinen ihmisen vaistoni sanoi, että minua tarkkaillaan, seurataan. En välittänyt, vaan jatkoin matkaani. Olin koulussa taas hiukan myöhässä, viitisen minuuttia. (Minulle myöhästyminen koulusta on suunnilleen arkipäivää, koska luen usein tosi myöhään iltaisin kirjoja, enkä sitten aamulla jaksa herätä, vaan läimäisen puhelimen herätyksen pois ja jatkan unia. Kun herään onkin niin kiire ettei aina ehdi edes syödä aamupalaa.)
Pääsin koulusta kello 14, ja lähdin kotiin. Jälleen minulle tuli tunne, kuin minua tarkkailtaisiin. En silti edelleenkään välittänyt...
Pääsin kotiin, kävin netissä, tyhjäsin tiskikoneen. Luin taas kirjaa. Ei mitään ihmeellistä. Tavanomainen maanantaipäivä vain, minä ajattelin.
Tuli aika valmistautua, vaihdoin vaatteeni ja laitoin juuri hiuksiani, kun ystäväni Gabriella soitti. Hän ilmoitti heidän lähtevän viidentoista minuutin päästä hakemaan minua harkkoihin, meiltä ja heiltä Wattseilta kummaltakin joka toinen viikko aina haetaan ja viedään sinne.
Kun olin saanut takin ylleni, kengät jalkoihin ja katsonut vielä pikaisesti peilistä, että tukkani oli hyvin, menin pihalle odottamaan ja seisomaan puhelin kourassa, kuuntelin musiikkia aikani kuluksi.
Ei voi olla totta! Ajattelin kun minulle edelleen palasi se tunne, että minua pidettäisiin silmällä. Nyt en enää voinut olla välttämättä, kun yksin seisoin kotipihassamme pimeässä talvi-illassa, katulampun hailakassa valossa. Tunne alkoi kiusata minua, ja vaikka minua pelotti kääntyä katsomaan, kurkistin nopeasti olkani ylitse.
En nähnyt mitään, mutta tuntui kuin jonkun varjo olisi pujahtanut kuusen luokse. Kuvittelin varmaan.
Käänsin pääni takaisin ja vaihdoin puhelimessa soivaa kappaletta pirteämpään. Yritin keskittyä, mutta puolen minuutin päästä minun täytyi katsahtaa uudestaan taakseni.
Tällä kertaa näin jotain hyvin kalpeaa, kuin käden, kuusen vierellä, joka kuitenkin hävisi pian, mutten mennyt lähemmäs, vaan yritin keskittyä kappaleeseen joka minulla soi, ja laulaa mukana Ashley Tisdalen Headstrong -kappaleen kertosäkeessä. Olinkohan tulossa hulluksi?
Olin lähettämäisilläni Gabriellalle viestiä, koska minua pelotti hiukan, eikä häntä ja hänen äitiään näyttänyt kuuluvan, kun tuntui kuin jokin olisi koskettanut minua olkapäähän. Selvä. Siis mielisairaalaan. Seisoin kauhusta jäykkänä, en aluksi edes huomannut, että olin lopettanut viestin kirjoittamisen.
Kun sitten muistin puhelimen, kännykkä oli alkanut soida ja huomasin, että soittaja oli Gabriella, mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään, kova ja hyvin kalpea käsi tarttui kännykkääni, painoi nopeasti punaista lopetusnäppäintä ja sieppasi kovakouraisesti minusta kiinni.
Kännykkä putosi hankeen ja kotipiha jäi huimaavaa vauhtia taakseni, mutten välittänyt. Juuri nyt ihmettelin, miten kovaa vauhtia liikuin, tai oikeammin joku, joka oli siepannut minut, liikkui. Tuntui kuin lentäisimme, vauhti oli luonnottoman kova. En suostunut uskomaan, että olin hereillä, vaan puristin silmäni kiinni ja avasin taas hetken päästä, kokeilin nipistääkin itseäni hereille, mutten onnistunut; mikään ei ollut muuttunut, olin edelleenkin jonkun kovan ja kalpean henkilön käsivarsilla ja etenimme huumaavaa nopeutta. Olen hullu! Mielisairas! Vaikka toisaalta, ei minulla näin hyvää mielikuvitusta ole.., Ei, pää kii ja hullujen huoneelle! Jostain syystä en kuitenkaan osannut pelätä, ehkä juuri siksi etten uskonut tätä todeksi, kysyin tyynesti tältä vain:
>>Minne olemme matkalla?>> Hän ei vastannut mitään, mutta katsahti nopeasti minuun, enkä edes ehtinyt kunnolla havaita liikettä, kun hän jo käänsi katseensa pois, sillä tämä henkilö oli varmaankin ehtinyt nähdä järkytyksen kasvoiltani, joka oli syntynyt, kun olin häivähdykseltä ehtinyt nähdä hänen silmänsä; melkein mustat, mutta niissä oli hiukkasen hyvin tummaa karmiininpunaista aivan iiristen reunoilla.

Olimme perillä. En tiennyt missä, vaikka kuvittelin tuntevani Seinäjoen, oman asuinalueeni ja sen läheisyyden hyvin. Tai sitten olimme hyvin kaukana, en osaa yhtään arvioida, miten kovaa hän liikkui.
Suoraan edessämme pimeästä metsästä juuri ja juuri hahmottui matala, suurista kivilohkareista kyhätty mökki, kattona puulautoja ja risuja poikittain ja niiden päällä heiniä ja sammalta, kasa lunta, mutta mökki näytti silti kivalta, kotoisalta. Joskin hyvin vetoisalta ja kylmältä.
Hän laski minut jaloilleni ja ihmettelin, eikö hän pelännyt että lähtisin pakoon? Vaikka mitäpä minä pakoon, kun en edes tiennyt missä olimme, varmaan kymmenien kilometrien päässä teistä ja asutuksesta..
Jostain tuli mieleeni taas kaikista olennaisin kysymys, jota en aiemmin ollut tajunnut kysyä; >>Kuka sinä olet?>>
Nyt hän kääntyi kunnolla minuun päin, ja näin hänet kunnolla. Hän oli nainen, vain kymmenisen senttimetriä minua pidempi, enkä minäkään ole kuin vähän yli puolitoista metriä, ehkä jotain 152?, joten nainen oli korkeintaan 168 cm pitkä. Mutta hän oli todella kaunis, jos ei laskettu pelottavia punertavia silmiä. Hänellä oli lyhyet, melkein olkapäihin ulottuvat hiukset, jotka olivat hyvin tummat, kuin tummaa suklaata, tuli mieleeni, sillä ne näyttivät hyvin hoidetuilta ja puhtailta sekä tietysti itse se kaunis väri.
Naisella oli lähes valkoinen, lakanakalpea iho. Mutta hän ei ollutkaan ihminen, siitä olin varma.
Hän katsoi minuun ja sanoi
>>Amber. Mutta ennemmin sinun kai pitäisi kysyä, mikä minä olen?>>
Hämmennys paistoi kasvoistani, kun yritin tajuta, mitä hän tarkoitti sanoillaan.
Nainen, olento, Amber näki sen, ja kysyi
>>Etkö sinä jo arvaa? Kalpea iho, täydellinen vartalo, vauhti, silmät.. Ja minä kun luulin sinun tietävän, uskovan. Ja se ystäväsi, Beatrice?>> Nyt hänen kysyvät kasvot hymyilivät, huulet täyteläisesti, täydelliset suorat valkoiset hampaat paljastavaa huippumallihymyä.
>>Tehän olette koulussa niin vouhottaneet siitä.>> Yritin ymmärtää ja samalla miettiä, mitä hän tarkoitti. Saattoiko hän olla…?
Amber vastasi itse >>Vampyyri.>>. Olinhan minä jotain tällaista kai uumoillutkin, mutta kun tämähän oli tällainen paska pohjoismaa jostain nevadasta, ei täällä mitään taikaa voinut olla, enkä muutenkaan uskonut ylipäätään olevani hereillä. Koko tilanne oli kuin oudosta kirjasta.
>>Mutta.. Miten tiedät? Eikö sinulla ole jano, olen ihminen? Nimemme? Miten tiedät, kestät?…>> Pääni oli täynnä kysymyksiä, ja tarkkasilmäinen Amber huomasi sen.
>>Olen tarkkaillut sinua, Aleshee. Halusin kumppania, ystävää, jonka kanssa matkata. Enhän minä täällä pysyvästi ole.>> Ja hänen ilmeensä oli taas tutkimaton, tällä kertaa ehkä kuin hän olisi nauranut jollekin vampyyrihuumorin perusvitsille. Miksi hoen tuota sanaa, se on fantasiaa, ei totta. Ja tämä oli unta. Täytyi olla!
>>Hmmmm.. Sinä? Muutit. Hänet?>>
En millään suostunut uskomaan ettei tämä ole unta, mutta hän jatkoi hiljaa mahdollisimman vähän sanoja käyttäen suorasanaisesti:
>>Beatrice ei ole ollut koulussa. Etkö ihmetellyt? No jaa, mistä olisitkaan arvannut. Muutin hänet. Hän halusi myös sinun muuttuvan.>> Nyt hän jatkoi itsekseen, ajatuksiinsa vaipuneena >>..Luoja! Toivoa ystävälleen, että tästäkin verenimijä…>>
En ymmärtänyt mitään, sillä tämän täytyi olla unta, painajaista tuskin? No, unta kuitenkin. Yhden asian kuitenkin ymmärsin. >>Beatrice?>> kysyin vain.
Amber lopetti jaarittelunsa kuin olisi saanut nyrkistä naamaansa, näytti surkealta ja katsoi suoraan syvälle minun silmiini.
>>Hänhän on vastasyntynyt.>> Päässäni pyöri. Ystäväni? Vampyyri? Jaa-a, siinäpä sitten ajattelemisen aihetta, enkä silti halunnut enää mitään muuta kuin yhden asian.
>>Muuta minut.>> henkäisin.
Hän epäröi hetken, mutta sitten, ihmeellisen nopeasti, en edes ehtinyt havaita liikettä, hän tuli luokseni ja upotti hampaansa kaulaani.
Yhtäkkiä elämäni ainoa, kamalin asia, oli polte. En voinut ajatella muuta, se vangitsi mieleni. Se tunkeutui kaikkialle ruumiiseeni, hitaasti, kivuliaasti ja toivon kuolevani, toivoin että minut tapettaisiin, että voisin surmata itseni.